Oon miettinyt vähän tämän blogikirjoittelun mielekkyyttä. Omille käsitöille ja askarteluille on toki kiva saada palautetta, mutta mulle tämä kirjottaminen toimii kuitenkin monesti myös henkireikänä vauvaprojektin kans taistellessa. Julkista blogia aloittaessa tiesin kyllä mihin ryhdyin, mutta en ehkä ajatellut, että tämän kovin moni tuttava ja sukulainen löytää. Oon ollut aika avoin tämän lapsettomuuden kans, varsin moni, oikeastaan melkein kaikki kaverit tietää, että meille ei lasta helposti kuulu. Oon kokenut sen helpommaksi kuin loukkaantua varomattomista sanoista. Ne on kuitenkin moni oppinut tuntemaan mut vasta siinä vaiheessa, kun jo lasta yritettiin, joten niille se on jotenkin helpompi myöntää. Vanhoille tutuille ja sukulaisille asian myöntäminen vaikuttaa mun pieneen päähäni jotenkin epäonnistumiselta. Saati sitten, että myönnän asian olevan mulle vaikea, tai etten tahdo jaksaa. Oon kuitenkin aina ollut vahva. Siis toisaalta kai ihan hyväkin, että mun ulkokuoreni vähän murenee. Tämän lapsettomuuden kans oon ollu välillä kyllä melko pohjalla, mutta kulissit on säilyny. Ei kai mun tarvis aina olla niin vahva?

Oon nyt pyöritelly tätä asiaa päässäni aikani, ja tullu siihen tulokseen, että jatkan samaan malliin. Toinen vaihtoehto olis ollu perustaa oma (yksityinen) blogi näille asioille, mutta se tuntuu turhalta. Toivon kuitenki, että te, jotka mut tunnistatte, jättäsitte merkin itsestänne. En toki millään voi tietää, vaikka kävisitte salaa lukemassa, mutta pyydän kuitenkin. Kiitos.