Tiedättekö, mikä tässä lapsettomuudessa tuntuu tällä hetkellä raskaimmalta? Se, että en oo onnistunu tekemään miehestäni isää. Oon jotakuinkin hyväksynyt sen, että mun elämä nyt vaan on tämmöstä, lapsetonta, mutta mua harmittaa suunnattomasti, että mieskin joutuu tästä kärsimään. Osaksi se ehkä kärsii vähemmän, kun sen ei tarvitse miettiä joka vihlasua, että onkohan tämä nyt merkki raskaudesta vai mistä, tämä kaikki ei tapahdu sen kehossa. Mutta toisaalta se joutuu kestämään mun itkut, mun kiukut, mun turhautumisen, epätoivon ja masennuksen. Ja sen kaiken se tekee niin kärsivällisesti, ja jaksaa vielä luoda muhunkin toivoa. Jos tämän mun elämän pitää olla tämmöstä, lapsetonta, niin elän sen mieluiten tuon miehen kans. Ihan hyvä meidän on olla kaksinkin.

 

Tänään kp 41/~35, testattu nega. Olin jo ihan ajatellut, että ehkä nyt... Loppukuusta sitten lääkärin juttusille. Edessä verikokeet, spermanäyte (oletettavasti), sekä odottelua. Runsaasti odottelua. Sairaalan lapsettomuuspolille on kuulemani mukaan tällä hetkellä 8kk jonot. Ollapa rikas, niin vois käydä yksityisellä.