Kaikesta sitä raskaana oleva saa stressata. Joka suunnasta toitotetaan, että sikiölle pitää puhua, jutella ja lauleskella. En kai minä osaa mahalle puhua! Meidän lapsesta tulee siis varmaankin jotenkin sosiaalisesti rajottunu, kun en puhu sille. Sen lisäksi se vielä saa nämä mun epänormaalit epäsosiaalisgeenit. Laulaakaan ei viitsi, kun sitten sen sävelkorva vaurioituu jo kohdussa.

No ei sentään. Mutta ihan oikeesti, musta on hassua jos mun pitäis väkisin puhella mahalle. Ei kai se vauva ihan oikeasti vielä ymmärrä, puhunko sille vai koiralle. Kyllä se mun ääneen varmaan tottuu, vaikka en suoraan sille puhukaan. Samoin se tottuu radio Suomipoppiin ja Nancy Sinatraan. Ja kissan murinaan ja koiran vinkunaan.

Mun mahassa on kyllä melkoset pippalot jatkuvasti. Kovia potkuja, näkyy mahan päällekin. (Huolimatta paksusta ihrakerroksesta!!) Millonkahan sen käsittäis, että se on meidän ihan oma vauva, joka siellä potkii? Jotenkin koko ajatus tuntuu niin käsittämättömältä. Jospa sitä sitten synnärillä hoksais, että niin, tää muuttaa meidän luo. Toivoa sopii. Olin nimittäin ajatellu, että ehkä sen tajuaa siinä vaiheessa, kun potkut tuntuu, mutta ei.

Tänään on jo rv 22+0!