Miksi, miksi mun pitää olla katkera ja sääliä itseäni? Olisin mielelläni onnesta soikeana, kun kuulen ystävän raskaudesta, mutta ei. Ensimmäisenä tulee mieleen vaan, että miks muille, mutta ei mulle? Niinpä, miksi? Oonko tehnyt jotain, jonka takia mua (ja miestä) rangaistaan?

Ja kun näin ajattelee ja itseään säälii, ei voi olla inhoamatta itseään. Haluaisin olla onnellinen toisten puolesta, ja olenkin, mutta aluksi kyllä katkeruus vie voiton... En osaa antaa itselleni anteeksi näitä katkeruuden tunteita, en minä ole oikeasti tällainen! Oon aina osannu ottaa kaikki jutut rennosti, miksi tämän kans pitää olla näin onneton?

Se keskenmenokin on vasta viikon sisällä oikeasti uponnut mun tajuntaani. Tai ylipäätään se, että olin raskaana. Se suru keskenmenosta on tullut vasta nyt. Tuntuu vaan ihan tyhmältä nyt sitä vatvoa, kun siitä on jo aikaa. Nyt on taas tullut kuvioihin mukaan se epätoivokin, joka mulle jankuttaa joka välissä, etten tuu koskaan saamaan lasta.

Ihan tyhmää. En kestä itseäni tämmösenä.